Keskivaikeasti masentuneen ihmisenä tulee käyntejä depressio-hoitajalle. Jokainen kerta auttaa hieman. Kunnes ajatuksella miettii asiat läpi.
Huomaa olevansa aivan paska ihminen. Se siittä itsetunnon kohahduksesta. Ihmistä kun polttaa vanhojen tapahtumien aiheuttamat traumat ja syrjäytyminen...
kuinka ihmisen aivot voivat adaptoitua tilanteisiin ja elämänkäänteisiin niin pysyvästi? Mitenkä aivoni ohjelmoitaisiin uudelleen?
Miksi mieleen leimahtaa asioita jotka ovat monia vuosia vanhoja... Asioita jotka ovat selvästi muokanneet minusta sen ihmisen mikä nyt olen.
Tunteita kun ei pysty rajoittamaan. Ainoastaa piilottamaan niin kauan kunnes niiden on pakko päästä pihalle muuten menee nuppi sekasin. Haluan omaan kotiini huutohuoneen jossa voisin, vain huutaa tunteiden tuskaista mieleenpainamaa jälkeä... Huutaa kaikki patoutunut ja rakentunut viha, rakkaus ja pahuus pois.
Ilman tunteita ja adaptoitumisvaihtoehtoa olisimme todennäköisesti kaikki aivan samanlaisia. Miksi ajatusmaailma ja ihmismieli on niin monimutkainen ja kiehtova aihe. Mitä tunteet oikeasti ovat ? Aivoissa tapahtuvia kemiallisia vaihtumia vai jotain kuten kamera tallentaa muistikortille. Vai jotain mitä teinityttö kirjoittaa päiväkirjaansa?
Miksi ei voisi elää ilman ajattelemisen vaikeutta, ilman tunteellista kiintymystä, ilman stressaavia päätöksiä, ilman henkisesti vaikeita tapahtumia.
Mikseivät kaikki voisi olla vain aivottomia droideja?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti